Minua on bongattu

Oi kiitos teille rakkaat lukijat, pelastitte tänään minun hiljaisen, väsyneen, turhautuneen ja ahdistavan sairaslomapäiväni. Satuin katsomaan nimittäin tätä uutta blogia ja vilkaisin sivusilmälläni, kuinka paljon tätä blogia on luettu sen perustamisesta lähtien. Rummun päristystä kehiin...trrrrrrrrrrrrr.. 442! Uulala! Kiitos kiitos kiitos :) Pienestä ja mitättömästä alkoi tuntua jopa jotenkin tärkeältä. Niin ja kiitos teille, kun ette kommentoi ainaisia kirjotushäriövirkeitäni ;)

Siispä kertomuksiin.
Olen nyt jo kolmatta viikkoa sairaslomalla, eilen kävin töissä kokeilemassa kestääkö selkä ja eihän se kestänyt, tunnin töissäolon jälkeen nappasin ensimmäisen lihasrelaxantin ja koko 5h työpäivän aikana otin 3 kappaletta noita lääkkeitä. Lopputulos oli se, että hikisenä ja väsyneenä mietin puoli yhdeksältä illalla, ettei enään tulisi yhtään asiakkaita taloon. Olisin nimittäin näyttänyt enemmänkin klonkunlta, tai sen kadonneelta sisarukselta. Silmät olivat nimittäin puolitangossa, naama punainen siitä että yrittää pitää itsensä kasassa ja hiki tuli siitä, että minulla oli liikaa päällä. Suureksi onnekseni asiakkaita ei kuitenkaan tullut, joten pääsin pöhnässä tallustelemaan kotio, oli muuten pirun kylmä keli, mutta leijailevat lumikiteet olivat  todella kauniin näköisiä.

Kirjoitteluista:
Niin se miun suuri unelmani ryhtyä kirjailijaksi tuntuu karisevan nopeammin, kuin luulinkaan. En ole tuota tarinaani kirjoittanut moneen kuukauteen, vaikka pelkästään tämän kannettavan tietokoneen yksi suurista perusteluista olen se, että vihdoinkin pääsen kirjoittamaan "kirjaani"... *kröhöm* hieman hävettää voisi sanoa, mutta minulla on luova tulppa mielessäin. Asia on nimittäin sillai, että näen kyllä mielessäni koko kirjan alkutarinan, ja olen sitä pyöritellyt mielessäni pitkään, mutta nyt sen siirtäminen tekstiksi on ollut hankalampaa, kuin olen luullut. Joku voisi nyt kysyä "Eikö se ollutkaan läpihuutojuttu?" sarkastisella äänellä höystettynä... mutta joo ei...ei se ole läpihuutojuttu. Olen nyt sairaslomalla miettinyt, että pitäisi vihdoin tarttua tuumasta toimeen ja yrittää edes jotain saada siitä kirjoituksesta aikaiseksi, mutta en ole ehtinyt ajatusta pidemmälle tässä toteutuksessa... ehkä ensiviikolla? Ehkä huomenna?

Neuloksista:
Tällähetkellä puikoilla on kaulahuivi/ viltti/ kotipeitto. Tuosta liilasta mohair langasta väsään tollasta isoa huivia, tai huivi sen todellakin piti olla, mutta tuo on hieman leveämpi, kuin sen piti olla joten tosta saattaa tulla tollain kotihuivi, mihin kääriydetään kylmyyttä pakoon. Lanka on todella helppoa työstää, ei juurikaan mene solmuun ja vaikka kerää ei kerikään palloksi, se rullaa mukavasti itsensä auki neulottaessa. Nyt tässävaiheessa vähän harmittaa, tuosta olisi tullut nimittäin mukava villapaitakin, kerta tuo lanka onkin riittosampaa, kuin olin kuvitellut. Oli minulla kyllä 6 kerää, mutta ne olivat niin pienet ja mohair lanka on riittosampaa miltä se näyttää... noh, ei voi mitään ainahan tuon voi purkaa jos tahtoo.. tosin se voi olla langan murha jos sen tekee.. tuo mohrair lanka on tunnetusti sellasta, ettei se avaudu enään, kun sen kerran on neulonut... sitä kuitnenkin jatkan kohtapuoleen taas ja yritän tuon vikan kerän saada tehtyä. Miksi se onkin niin, että viimeisen kerän kohdalla iskee se kyllästyminen?

Noniin rakkaat lukijat, nyt minä päästän teidät fiksumpien asioiden ääreen ja päätän tän tekstin tähän, kiitoskia ja tervetuloa uudelleen :)

Selkä selkä selkä

Johan on kumma, lääkärissä rampattu ja nappei syöty ja hierojal käyty...mutta siltikin selkä reistailee.
Olen ollut kohta 3 viikkoa taas saikulla ja alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää.. saikulla olen myös huomannu sen, ettei ketään tunnu kiinostavan juttelu.. vaik vähä vihjaillu immeisille et täällä kuollaan tylsyyteen.
Tosin perinteisesti tuppaa käymään niin, että ystävät molemminpuolin odottaa yhteydenottoa, jokainen vihjailee ja ihmettelee kun ei mitään kuulu. Tähän voisi perinteisesti sanoa, että jokaisella se puhelin on, että sen voi napata kauniiseen käteen itsekin.. Minulla tosin nyt ollu sellaset tilanteet, että selkä tosiaan tiltannu niin pahasti, että äidinkin kanssa jutellessa jokatoinen sana oli "ai hitto, aijai, ai perkele".. tosiaan ku pienikin liike tekee tosi pahaa.. näin ollen olen huomannut, että jos joku täällä käy ni minun on hankala näyttää iloselta, kun on joko pöllyssä lääkkeistä tai sitten kipu valloittaa mielen ja mie itken.. eli siksi ei ole nyt tullut otettua ite yhteyttä ystäviin..
Kummallista myös se, että syyttävät sormet osottaa aina muualle, kuin itteään..varsinkin näissä ainaisissa yhteydenotoissa. Jokainen tosiaan odottaa sitä soittoa, ja koska jokainen odottaa, kukaan ei ota sitä puhelinta käteen ja laita vaikka viestiä.. ja jokainen tietysti ajattelee että "no niillä on varmaan jotain muuta.." eli kaikki ollaan ihan samanlaisia, odotetaan aina toisen yhteydenottoa ja unohdetaan se oma itsemme..
Onneksi kuitenkin ystäväpiiri on sellainen, että kyllä sitä tulee otettua ihmisiin yhteyttä ja pistettyä viestiä viimeistään kuukauden hiljaiselon jälkeen.. kyllähän sitä useamminkin voisi yhteyttä pitää.. itse pidän facebookis juttelusta tai mesessä juttelusta..
Eipä muuta, kuin kohta hierojalle ja miettimään onko minusta menemään huomenna töihin..

Rampa

Uuden vuoden kunniaksi, minulla on ilo esitellä teille uuden pitkään kestäneen kivun tunteen, selkäkivun.
Lukijoilleni tiedoksi, nyt ei ole kyse mistään "aijai, vähän selkään sattuu" kivusta, ehei, vaan ihan kunnollisesta selkävaivasta.
Tuo äksidentti tapahtui, missä muuallakaan, kuin töissä. Nostelin ihan normaalisti kirjoja pois rullakosta, jotta saan ne kaikkien asiakkaiden nähtäväksi, mutta sitten tapahtui jotain mitä en osanut odottaa.. Ihan normaalisti nostaessani laatikkoa, selästäni tuntui ja kuului rutina ja sitten ei enään hetkeen liikuttukaan. Varovasti laskin laatikon käsistäni, suoristin selkäni ja puhisin itsekseni. Tuolla hetkellä en osanut panikoida yhtään sen enempää, onhan se yleistä että selkä nyt vaan joskus nitkahtaa...
Mutta viikon kivuliaan olotilan jälkeen, ei enään naurattanut.Olin mennyt töihin buranan voimalla, enhän minä kehtanut heti mennä lääkäriin, ei sieltä olisi mitään muuta saanutkaan, kuin buranaa, mitä minulla kotonakin oli.
Lopulta menin viimeviikolla työterveyteen, sain kaksi piikkiä selkään ja kahdet kolmiolääkkeet, lihasrelaksanttia ja 120mg lääkettä. Ja nyt hyvät ihmiset, se ei ole auttanut. Eilenä pääsin hoitajalle käymään, ja tämä ei minulle muuta osanut sanoa, kuin että menehän fysioterapiaan, ei mitään lääkettä, ei piikkiä selkään, ei mitään apua.
Olen kotona itkenyt tätä kipua, se käy sietämättömäksi, illalla on minulla fysioterapia, ja joudun koko päivän odottamaan että saan hieman lievitystä tähän kipuun. Jos ei muuta, joudun huomenna varaamaan ihan oikean lääkärinajan taas jälleen kerran.. mutta minä en jaksaisi. En sitten millään. Tätä kipua on jatkunut nyt niin kauan, että alan jo luovuttaa.. yksinkertaisesti tämä kipu ottaa minusta viimeisetkin voimat.
Toivon vain, että tuo fysio auttaa minua tänään.

2012

Tammikuuta vietellään, omituista miten äkkiä tämä aika oikein menee.
Vastahan minä pääsin töihin ja nyt olen ollut sielä jo vuodenpäivät..ja silti tuntuu ettei vieläkään osaa ihan kaikkea. Mutta ajan kanssa sitä oppii, turha kiirehtiä missään asiassa.

Äsken kokeilin ensimmäistä kertaa anopilta saamaani lahjaa (joskus 3v sitte) eli kiharrinta.
Ei tullut ihan samanlainen efecti, kuin mitä ammattilainen tekis, mutta olen kyllä tyytyväinen tähän tulokseen. Ei siis ole sellainen etteikö uskaltaisi ulos mennä.. kyllä tälläisellä päällä uskaltais mennä juhliinkin, eihän sitä kukaan ole seppä syntyessään.