Saikkua, mitäs muutakaan.

Olen jo kolmatta viikkoa kotona, en jaksa. En jaksa tätä kipua, olisi kiva jos se lähete sinne magneettiin tulisi mahdollisimman pian, ni saisi tietää suunnan tulevaisuudelle.
Tällai kodin vankina, ystävien merkitys korostuu. Ite pistänyt viestiä etiäpäin niin kännyl, kuin facebookissakin. Mutta olen yllättynyt, kuinka yksin sitä onkaan.

Nyt jos koskaan, kaipaa halia.

D-day

Tänään on se päivä, jota olen pelännyt koko viikonlopun. Ei tässä päivässä sinänsä ole mitään pelättävää, olenhan minä menossa lääkärille joka osaa kertoa tarkemmin mitä selkäni kanssa pitää jatkossa tehdä. Minua vaan pelottaa niin kauheasti.
Toivon todella, että nämä välilevynpullistumat olisi pienentyneet ja selviäisin pelkästään saikulla ja fysioterapialla, sillä jos ne ei ole pienentyneet, niin seuraavaksi edessä on magneettikuvaus ja leikkaus. Sanomattakin on varmaan selvää, että selkäleikkaus on vakava asia ja sen jälkeinen sairasloma on alkaen 3kk, jotta tämmöstä tänne. Minä joka tulen hulluksi pelkästään viikon sairasloman jälkeen, miten minä selviäisin 3kk sairaslomasta?
En halua vaikuttaa sellaiselta, ettenkö tahtoisi parantua, minä tahdon ja tiedän että jos minun pitää mennä leikkaukseen niin minähän menen ja jos sen jälkeen pitää olla 3kk saikulla, niin kyllä minä sen kestän loppuunasti, sillä mitä se 3kk on oikeasti kun vertaa koko loppuelämään? Mielummin minä nyt sairastelen kunnolla, kun jatkuvasti parinkuukauden välein olen tämän selkäni takia sairaslomalla.
Mutta silti, se pelottaa.
Ajatus siitä, että minun selkäni aukaistaisiin ja joku käpälöisi minun selkärankaani, on puistattava ajatus. Pelkään myös sitä kipua mikä iskisi sen leikkauksen jälkeen.
Tiedän, ei pitäsi stressata vielä sellaista, mistä ei ole varmuutta tapahtuuko se edes. Mutta tämän kaiken lääkäri minulle viimeksi kertoi jo ihan varmuudenvuoksi. Jotta osaisin jo vähän asennoitua mahdolliseen leikkaukseen.

En osaa asennoitua, minua pelottaa.

Sairaslomailua

Kerta on harvinaisen tylsää, päätin teitäkin kyllästyttää jatkuvilla postauksillani.
Koska perseeni on puutunut tästä kaikesta istumisesta, tein äsken muutaman venyttelyn jotta jaksan tänään raahautuu hierojan runnottavaksi.

Sairaslomalla ja tällä liikkumiskiellolla olen ehtinyt miettiä tulevaa.
Olen jopa tutkaillut erilaisia opiskeluvaihtoehtoja vaikka opiskelu ei välttämättä ole enään se minun juttuni. Mutta en tiedä miksi, mutta minulla on hieman levottomat jalat noiden töiden suhteen.
En ole mitään ratkaisevaa vielä päättänyt, pitäähän tässä samalla ottaa huomioon toinen osapuoli, että ei toiseen kaupunkiin lähteminen tule tuostavaan kysymykseen.
Mutta nyt jätän nuo opiskelut ihan omaan arvoonsa ja jatketaan etiäpäin.

Saikulla ja varsinkin sellaisella, että sun liikkuminen on rajoitettu jääkaapin, sohvan ja vessan kesken, tulee myös paljon luettua. Olen työkaverilta saanut jo muutaman Nora Robertsin kirjan lainaan, jotka luin suurella ruokahalulla. Ennen pidin tuota Robersia lälly kirjailijana ja enhän minä sellaista "roskaa" lue, mikä on ihan hömppää.. mutta toisin kävi. Koska olen kirjojen suurkuluttaja päätin antaa tällekin kirjailijalle mahdollisuuden ja voin sanoa, että olen aikalailla koukussa.


Juuri sain luettua ensimmäisen osan Morriganin risti, kirja ketoo 1100 luvulla elävästä voimakkaasta manaajasta, jonka kaksoisveli muutetaan vmapyyriksi. Tapahtumien kautta, tämä manaaja matkaa tulevaisuuteen, missä hän kokoaa veljensä ja noidan avulla taistelijoita vampyyreitä vastaan, jotka aikovat tehdä maailmanlopun.
Tiedän tiedän, osa teistä on uhan et "blaah blaah", mut niille ketkä pitäät vampyyri aiheisista kirjoista, niin suosittelen kyllä tuota kirjaa. Ton kurjan jälkimmäiset osat ovat : Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso. 

Seuraavaksi aloitan tuota kirjaa Jumalten tanssi. En kuitenkaan sitä heti halunut aloittaa, sillä toi edellinen osa on niin kovasti vielä mun mielessä, etten pystyisi heti syventymään uuteen kirjaan.

Riks raks ja poks

Niinhän siinä kävi, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Aivan ihanat 7 siivvoa ilman minkäänlaista kipua loppui kuin seinään sunnuntaina 8.7.12
Oltiin trainerin kanssa salilla harjoittelemassa kahvakuulilla. Miksi niillä? Koska niillä on tunnetusti parantava vaikutus selkäkipuun yms. Toisin kävi niin että heilahti.
Muutaman sarjan olin ehtinyt kuulaa heilutella, kun tuttuakin tutumpi kipuaalto lävisti koko kropan, silmissä pimeni ja jalat lähti alta. Sikiöasennossa uikutettuani kömmin patjoille ja ainoa asia mitä osasin ajatella oli: Ei kai taas?!?!
Miksi oi miksi minun selkäni on nykyään näin paskassa kunnossa. EI tosiaan ole kyse mistään pienestä selkäkivusta. Lantio on kuormituksessa kallistuneena vinoon yli sentillä ja se on huono juttu. Se aiheuttaa sitten kipua koko loppuiän.

Eniten minua tässä jutussa nyt harmittaa on se, että tiedän työkavereiden olevan kusessa tämän mun sairauden takia. Niin että miksi? Siksi että kaksi tyyppiä on lomalla ja siellä ei ole kuin minä ja toinen "vanha" jotka osaavat. Loput on sit niitä harjoittelijoita ja niitä keille opetetaan talon tavat että ne voivat mennä upeana myyjänä uuteen anttilaan töihin.

Niin ja yksinkertaisesti seki harmittaa että tykkään olla töissä ja nähdä ihmisä.. ja mitä mie nyt joudun tekee.. kärvistelee sisällä ja yrittää tepsuttaa ympärsiinä koko viikon.

Ainakin on aikaa lukea ja sain lisää troppia...