No siis tämähän ei nyt mennyt, kuin elokuvissa.
Pitkä kuiva kausi blogissa johtuu ihan henkisestä väsymyksestä ja äärettömästä vitutuksesta, mitä ei ole saanut karistettua, vaikka kuinka on yrittänyt pakoon juosta. En ole tarkoituskella hyljännyt ystäviänikää, olen vaan joutunut sellaiseen pyöritykseen, etten ole osannut keskittyä mihinkään muuhun, kuin tähän "yhden naisen kamppailuun." Maailma mullistui kertaheitolla ja nyt olen etsimässä uusia tuulia ja toivon hartaasti, että kuun lopulla minun nimeni koreilee muutaman muun nimen joukossa, eräällä nettisivulla. Jos sen jälkeen yrittäisi oikeasti tehdä elämällään jotakin, kuin vain tehdä pakosti jotakin duunia leipänsä eteen. Kuulostaa lällyltä, mutta haluan vihdoin alkaa toteuttamaan sellaista "unelmaani" mikä on kasvanut vuosien saatossa mieleni sopukoissa ja nyt tänävuonna oli se hetki, kun päätin vain katsoa kallion reunalta, heiluttaa hetken varpaitani tyhjän päällä ja ponkasta niin lujaa, että sora vain rapisee takana tulevien silmiin ja alla olevien päähän. Anteeksi tästä valloittavasta mielikuvasta, mutta näin minä tämän kaiken nään. Olen vihdoinkin tekemässä jotain, enkä vain puhumassa ja jahkailemassa. Ne ketkä minut on tunteneet kauemmin, tietää (tai ei edes tarvi tuntea niin kauaa..) tietää, että olen jahkailun mehiläiskuningatar. Minua parempaa "jokasuunnaltapitäätutkiatätätkinasiaa"-ihmistä ei varmaan ole, tai jos on tällainen henkilö on varmaan jo kuollut sydänkohtauseen, jonka on aiheuttanut pitkäaikainen stressireaktio, mikä lopulta saa pumpun hyppäämään ja haistattamaan vitut tasaiselle jyskytykselle. Mutta nyt olen todellakin valmis, eihän siihen mennyt, kuin kahdeksan vuotta kypsytellä tätäkin ajatusta. Tällä tahdilla minusta tulee kirjailija 50 vuodessa. Woohoo, voin jopa olla vielä elossa silloin..
Kaiken kukkuraksi on ollut suunnitelmissa pitää ensivuonna juhlat, mitkä saattavat minun ja puolisoni "juhlallisesti" avioliiton satamaan. Tiedän olevani outo, kun tällaisia asioita stressaan tällaisena aikana, mutta olen aina halunut hääjuhlat. En ole koskaan mitään ihmeellisiä suunnitellut, mutta olen aina tiennyt että juhlat on oltava, ainakin lopulta. Nythän olemme vasta lain kirjaimen mukaan naimisissa, mutta kyllä minusta kuuluu se että vieraat hikoilevat kovilla kirkonpenkillä ja itse panikoidaan pitkin käytävää ja pelätää, että heitetään tuplavoltti ennen alttaria, liian korkeiden korkojen takia. Noh, sellainen minä olen. Kaikessa stressaavuudessani ja oudoissa päähänpistoissani ja huonoine itsetuntoineen.
Haluan kiittää kaikkia ystäviä, jotka ovat olleet suurena tukena, vaikka en ole itse niin aktiivisesti ottanutkaan yhteyttä. Tiedän, etten tule saamaan vuoden ystävä- palkintoa tänävuonna, mutta toivon että ihmiset ymmärtävät tätä erokkomaista luonnettani.
Yritetään ensiviikolla viimeistään uudestaan, uusilla tuulilla ja toivottavasti jo hieman fiksumpana omasta tulevaisuuden kohtalosta.
Tänään tanssin itseni pyörryksiin. Tanssin kokonaiset kaksi tuntia. Laitoin kannettavani sohvan käsinojalle, kytkin kaijuttimet ja nostin ne seinällä olevaan dvd:telineeseen. Parvekkeen oven laitoin sen verran raolleen, että kissat pääsivät pakenemaan tätä vyöryävää lihamassaa väljemmille vesille ja että itsekin sain hieman tuoretta happea. Nimittäin tecnot, rap:it, popit, dancet...siihen mun musiikkitietämys loppuukin, mutta enivei..ihan laidasta laitaan kuuntelin musiikkia ja tanssin niin, että paita oli märkä ja hiukset näytti rasvasilta ja lopulta lysähdin itseeni tyytyväisenä sohvalle. Spotify, elämäni rakkaus.
